Ja taas on puhuttu parisuhdetta auki. Aloitin kysymällä O'lta, olisiko hän valmis menemään naimisiin ensi kesänä, kuten meidän alkuperäinen suunnitelma oli. O kysyi, että onko meillä varaa järjestää sellaiset häät, mitä sä haluat? Vastasin, että ei nyt mietitä sitä, vaan sitä, että olisitko sä valmis menemään naimisiin. -"Kyllä mä olisin valmis." -"Ok, mä en olis." Mun oli pakko saada O heti ymmärtämään, että tämä on nyt vakavaa ja nyt täytyy ihan oikeesti kuunnella, miettiä ja jutella. Puhuttiin siitä pankkireissusta. O muistutti mua, kuinka me oltiin sunnuntai-iltana sovittu et katotaan maanantaina mikä sen flunssan kunto on, että mennäänkö sinne pankkiin vai perutaanko. O nukkui maanantaina myöhään, olisko ollut puoli yhden paikkeilla kun se nousi. Eli mun ois pitänyt herätellä sitä aikasemmin jo ja kysyä, että ollaanko menossa vai ei. Mutta ajattelin, että se on nyt hereillä ja näyttää olevan ihan ok, joten ollaan varmaan menossa. Mutta se, että mä rupeen pukeen ja sit hoputteleen sitä, oli sitten väärä taktiikka. Ja sitä varten O oli niin pahalla tuulella ja että sitä ei huvittanut edes yrittää hillitä sitä pahaa tuultaan, josko ottaisin siitä opikseni. Ja sanoin O'lle, et ymmärrän kyl sen pointin, et jos mä teen noin useemmin ja se käyttäytyy tollee, niin jossain vaiheessa mä opin kyseleen siltä etukäteen/suunnitteleen yhdessä menemisiä sen sijaan että vaan oletan että tossahan se on hereillä, niin nyt mennään. Että joo, molemmissa osapuolissa vikaa ihan yhtälailla.
Kerroin myös, että musta tuntuu että O ei ota mua huomioon. Ja että kaikki, mitä mä ehdotan on "ei". O ei osannut sanoa, miksi se reagoi mun ehdotuksiin niin kielteisesti. Mutta toivottavasti se nyt kuunteli ja otti opikseen ja hillitsee itseään tästä lähtien. "Ehkä" olis jo paljon parempi kuin suora "ei". Myös siitä keittiönpöydästä puhuttiin ja kerroin kuinka pahalta musta tuntuu kun mä yritän ehdottaa noinkin yksinkertaista asiaa kuin keittiönpöydän hankkimista, ja sieltä tulee heti niin negatiivinen vastaus. Mutta, tuosta huomioonottamisesta. O sanoi, että kun tämä ei ole ensimmäinen, toinen eikä edes kolmas kerta kun hän käy tätä keskustelua jonkun kanssa. Ja mietityttää, että onko tässä oikeasti enää mitään järkeä edes yrittää. Eh? Jos kaikki/suurin osa sen tyttöystävistä on sanonut, et niistä tuntuu että O ei ota huomioon, niin pitäiskö oikeesti uskoa ja yrittää muuttaa ihteään??? Tai sit sen pitää löytää joku niin tossukka, että sitä ei haittaa elää parisuhteessa jossa toinen elää omaa elämäänsä eikä yhteistä elämää. Sanoin O'lle, että mä uskon että se pystyy muuttumaan, jos se oikeasti haluaa. Teki mieli vielä sanoa, että jos sä et ole valmis muuttumaan mun takia, niin et sitten kenenkään, et tää on vähän niinkuin se viimeinen vaihtoehto. Ei, mä en oikeesti ole niin itserakas, että kuvittelisin olevani jollaintapaa parempi kuin kaikki muut naiset, vaan pointtini on siinä, että O on kuitenkin ollut muhun ihastunut vuosikausia. Nyt se on oikeesti saanut mut. Jos se menee omalla välinpitämättömyydellään pilaamaan tämän suhteen, niin mitä sille jää vaihtoehdoksi?
Toisaalta, voihan se olla, että nyt kun sillä on mut, niin se onkin huomannut, et ei mun kanssa oleminen olekkaan niin hienoa mitä se on ajatellut. Samaa asiaa jouduin miettimään edellisessä suhteessani J'n kanssa. J'n kanssa ollaan tunnettu yläasteelta alkaen ja meillä oli sellainen perusteiniromanssi joskus ysillä hetken aikaa. Siitä ei kuitenkaan mitään sen suurempaa tullut vaan hajaannuttiin eri suuntiin opiskelemaan yläasteen jälkeen. Pari vuotta sitten vappuna taas törmättiin ja siitä alkoi uusi "romanssi". Varsinainen vuoristorata oli se suhde. No kuitenkin, silloinkin tilanne oli tämä että J oli vuosia ajatellut ja muistellut mua.. Jotenkin tuntui että se oli jo nostanut mut johonkin jalustalle, missä mä en halunnut olla. Miten mut voi nostaa jalustalle, jos mua ei oikeasti tunne? Kuitenkin se yläasteminä ja parinvuodentakainenminä on kuitenkin aikalailla eri ihminen. Mikä näitä miehiä vaivaa, kun ne rakentaa musta jotain haavekuvaa ja sitten ovat hämmentyneitä kun todellisuus ei ookkaan niinku kuvitelmissa???
Tällähetkellä tilanne on siis se, että O tietää että en ole tyytyväinen siihen, miten se kohtelee mua. Ja että mä olen valmis lähtemään tästä jos tilanne ei parane. Mutta en nyt vielä ole luovuttamassa, haluan katsoa loppuun asti miten tässä käy ja yrittää. Mutta en jää hakkaamaan päätäni seinään, mikäli tilanteessa ei tapahdu mitään muutosta parempaan. Joten aika näyttää..?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti