Viimeinen oljenkorsi joka katkaisi kamelin selän

Pakkasin eilen kissat, läppärin ja joitain vaatteita ja tulin B'n luokse. Nyt vaan oikeasti mun sietokyky viimein petti ja totesin että tässä ei selvästi enää puhuminen auta. Mä oon viikkotolkulla hokenut samoja asioita, ja jos tilanne paranee hetkeksi, mutta palaa sitten takaisin niin ei tässä vain ole mitään järkeä. Ensinnäkin se vaatekaappi kommentti joka on edelleen niin käsittämätöntä. Haluaisin nähdä sen ihmisen (joku muu kuin O) jonka mielestä tuollainen on ihan ok ja oikein. Tähän mennessä en ole vielä sitä löytänyt, vaan kaikki on olleet hyvin ihmeissään, et miten voi oikeesti sanoa noin. Ja toisekseen taas nämä O'n vapaat.. Viikko sitten maanantaina kun sillä oli vapaa, enkä ollut järjestänyt meille mitään tekemistä ihan sitä varten että se sais ite herätä aamulla ja kattoa miltä tuntuu ja ehdottaa mitä tehdään, kuten se on itse sanonut haluavansa vapaapäivänä tehdä. Noh, O herään joskus puolilta päivin, pelaa wowia hetken ja lähtee maalaamaan. Siis työpaikalleen. Sitten se soittelee joskus seittemän aikaa illalla, et sopiiko jos se jää vielä työkaverin kans pelaamaan yhden pelin, vai haluunko et se tulee kotiin et tehdään ruokaa. Sanoin että voi mun puolesta jäädä pelaamaan, et mä teen sit ite ruuan. No O kotiutuu sitten joskus kymmenen jälkeen. Että niin, siinä oli taas sen vapaapäivä, paljonko se teki mun kanssa mitään? Varsinkin kun tietää että aloitan torstaina sen mun työelämävalmennuksen, ja sit ollaan molemmat kiireisiä.. Toki sitten kun mä oisin maanantaina töissä ja sillä ois vapaa ni ois ok et se menee maalaamaan. Mutta se, et mut jätetään yksin kotiin sen kummemmin miettimättä, kun mä muutenkin oon sielä yksin ne 5 päivää viikossa kun se käy töissä.. Mä en vaan yksinkertaisesti jaksa enää. Koko tänä parin viikon aikana O on tasan kerran kysynyt, et kattottaisko täydellisiä naisia (kun sain Si'ltä 4 ensimmäistä tuotantokautta lainaan). Siinä on oikeasti kaikki mitä se on ehdottanut, et tehtäis yhdessä..

Oltiin lauantaina baarittelemassa siskon kans ja Si'kin tuli sinne samaan baariin sitten. Laitoin aikaisemmin illalla O'lle viestiä, et ollaan menossa siihen baariin. Ja paria päivää aikasemmin kun kerroin et ollaan lähdös siskon kans baaritteleen, niin kerroin että saan kyllä kyydin kotiin, eli tuun yöksi kotiin. Sitten O laittaa joskus kahden aikaan viestiä, että me ollaan täs N kans pitsalla ja meen sit N'lle ja Si'lle yöksi, pärjäätkö? Että joo, se on koko ajan tiennyt missä baarissa me ollaan, se on ite ollut hesassa baarittelemassa kanssa. Se on tiennyt että mulla on kyyti kotiin, se ois voinut tulla samalla kyydillä/mennä junalla. Siinä vaiheessa mulla oikeesti vaan niin loppui hermot ja kärsivällisyys. Totesin että mulle riittää, mä en jaksa enää hakata päätäni tähän seinään. Joo, olin humalassa, mutta silti, en vaan pysty enää elää tälläisessä "suhteessa" jossa mun tunteilla ja mun elämällä ei ole mitään merkitystä toiselle. Soitin siinä B'lle (joka oli varmasti iloinen kun herätän sen vapaayönä kolmelta itkuparkuhuutopuhelulla...) ja sovittiin että B tulee hakemaan mut ja kissat sunnuntaina ja tuun tänne. Menin yöksi sitten siskon luo, vaikka oli tosiaan alunperin tarkoitus mennä kotiin.

B tulee sitten sunnuntaina yhden jälkeen hakemaan ja mennään hakeen kissat ja tavarat. O oli töissä, B sanoi heti että hän ei tuu sisälle jos O on kotona, koska siitä ei tulis nättiä jälkeä, kun B rupeis avautumaan O'lle. Tullaan B'n luo ja B lähtee siitä sitten töihin ja mä jään tänne silittelemään kissoja ja ihmettelemään elämääni. O soitti sitten joskus kahdeksan aikaan illalla kun kotiutui ja pyysi että tulisin kotiin että voitais puhua. Mutta mä oon täällä enkä mä täältä paikallisilla osaa kulkea mihinkään. O sitten kysyi että mistä mä suutuin eilen niin, siitäkö kun se jäi sinne N'lle ja Si'lle yöksi. Mut eihän se oo mitään uutta ja ihmeellistä sinänsä, mut se vaan oli se viimeinen pisara. Sanoin sit tosta vaatekaappi hommasta ja tosta vapaapäivästä ja siitä kuinka mä en vaan enää jaksa hakata päätäni tähän samaan saatanan seinään, joskus mun pitää vaan ymmärtää että se seinä ei oo antamassa periksi vaikka kuinka hakkaisin.

Toisaalta olen tyytyväinen että otin ja lähdin, koska tilanne ei selvästi puhumalla ratkea, vaan vaaditaan jo paljon enemmän että O ymmärtää että me ollaan oikeesti eron partaalla. Toisaalta tuntuu niin pahalta, että tilanne oikeasti edes on tämä. Me ehdittiin asua yhdessä vaan pari kuukautta ja nyt jo kaikki on solmussa. Helvetti, mä oon just opiskellut 5 vuotta ammattikorkeakoulussa, valmistuin viimeisenä mahdollisena päivänä nippanappa, sairastanut pari vuotta masennusta ja mun äiti kuoli pari kuukautta sitten... Että joo, eiköhän ero kihlatusta ja eläminen paikkakunnalla mihin en muutenkaan olisi koskaan halunnut muuttaa oikeen kruunaa kaiken. Ja se, että O ei varmasti oo yhtään pysähtynyt miettimään, mitä se tarkoittaa, et mä muutin sen takia tänne. Paikkakunnalle jossa tiedän, että mun on vaikea saada töitä ja jossa on liikaa ihmisiä ja kaikki on aivan liian kallista mun mielestä. Mutta ei, O'llehan se tarkoitti vain sitä että mä tuun elämään sen siivellä, sen maksamalla vuokralla ja sähköllä ja netillä surffailen. Ei se, että mä ostan ja teen ruuat ja siivoan ja pyykkään ja hoidan kotia, ei se merkitse mitään. Vain se merkitsee, että mä en maksa vuokraa. Just tossa perjantaina käytiin pitsalla jonka O maksoi ja se siinä ihmetteli että sillähän on vielä paljon rahaa. Yleensä sen palkka on kestänyt sen max. 2 viikkoa ja sitten se on elänyt luottokortilla. Kai sillä nyt on enemmän rahaa kun mä ostan ruuat ja teen ruuan ja teen sitä vielä niin paljon että sillä riittää siitä evääksikin, ettei sen oo tarvinnut jokapäivä käydä pitsalla/ostaa jotain. Mutta ei se tajua näiden asioiden merkitystä toisiinsa. Ainoa mitä se näkee on se, että mä en maksa laskuja. Ja vaikka se kuinka sanois, että ei sitä muka haittaa, että mä en maksa, mutta kyllähän sen typeräkin näkee että sitä haittaa!

Laitoin sitten eilen illalla O'lle vielä viestin, et jos se nyt asuu sielä pari päivää yksin ja miettii onko sen parempi olla yksin vai mun kanssa, että jutellaan sitten. Jos se oikesti on sitä mieltä, että mä vaadin liikaa ja se ei pysty muuttumaan ja on paljon kivempi kun saa vaan hakata wowia ja pleikkaria päivät pitkät ja tehdä vapaapäivinään ihan mitä sitä ihteä huvittaa, niin sitten se on sillä selvä. Mä rupeen hakeen kaikkia mahdollisia auki olevia kirjastonhoitajan paikkoja, ihan mistä päin suomea vain että mä pääsisin mahdollisimman nopeesti helvettiin täältä. Ensin J'n kanssa kalja meni mun edelle ja nyt O'n kanssa wowi, pleikkari ja pikku-ukot. Vittu että tämä elämä on sitten hienoa..

Perunkirjoitus ja O'n käsittämättömyyttä taas kerran

Tänään tuli äidin perunkirjoitus. Toisaalta tuntuu, että aikaa on kulunut todella paljon, toisaalta tuntuu kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Ja toisaalta jopa edelleen sitä, että tapahtuuko tämä todella mulle, onko mun äiti oikeasti kuollut? Eli asiaa ei ole vieläkään tullut sisäistettyä ihan todella. Perunkirjoituksessa tuli myös virkatodistukset kaikista seurakunnista, joihin äiti on kuulunut. Ja yllättäen sieltä löytyi myös mun isän tiedot, siis koko nimi ja henkilötunnus. Neljä vuotta mun syntymän jälkeen isyys oli vahvistettu. Tunteet on melko sekavat, koska en ole ikinä halunnut "isääni" tuntea, enkä siksi ole edes yrittänyt selvitellä missä se menee. Tosin pelkän etu- ja sukunimen perusteella etsiminen olis voinut olla hankalaa. Olen aina ajatellut asian niin, että mähän olen tässä se viaton osapuoli, en mä vaatinut syntymääni. Se on ollut ihan "isän" ja äidin välistä ja "isän" päätös lähteä ja olla ottamatta ikinä yhteyttä. Kuitenkin se on aina minusta tiennyt ja on voinut ottaa yhteyttä jos olisi niin halunnut tehdä. Joten miksi mä yrittäisin ottaa kontaktia? Mutta toisaalta, voihan se olla, että se ei uskalla ottaa yhteyttä, koska on kerran mut hylännyt? Mutta loppujen lopuksi luulen että todennäköisesti se ei ole uhrannut mulle ajatustakaan enään pariin vuosikymmeneen.

O päästi taas suustaan melkoisia sammakoita tuossa muutama päivä sitten. Oltiin tossa tekemässä ruokaa ja jotenkin puhe kääntyi niin että O sanoi "mä voisin ihan hyvällä omallatunnolla ottaa sun vaatteet pois vaatekaapista ja laittaa figulaatikoita tilalle." Mä menin ihan että WTF? Kysyin sit, että ihan oikeesti, hyvällä omallatunnolla? "Joo, koska mä maksan vuokran niin vaatekaappi on mun." Ihan oikeesti?!?! O selkeesti ajattelee et tää on sen kämppä ja mä oon joku siipeilijä joka elää sen vuokralla. Yritin sit muistuttaa sitä, et mä en vaan siipeile tässä ja kysyin että paljonko sulla on mennyt rahaa ruokaan tässä kuluneen kahden kuukauden aikana. No ei paljoa.. Niiii! Koska mä ostan edes ruuan!! Näköjään kaikki on O'lle edelleen "mun" ja "sun" eikä "meidän." Miten vaikeeta tämä oikeen voi olla ja miten pitkään tätä jatkuu?? Selvästi sitten joskus kun saan  oikeita töitä ja tienaan enemmän, niin pitää laittaa kaikki laskut (vuokra, sähkölaskut, nettilasku) puoliksi, koska muuten mä en O'n mielestä ole oikeutettu mihinkään täällä vaan kaikki on sen. Mun pitäis varmaan itseasiassa lakata käyttämästä tätä "O'n laajakaistaa" ja siirtyä takas käyttämään mun mokkulaa kun sen mä sentään maksan itse. Koska en pääse 24kk sopimuksesta eroon ja sitä on vielä kymmenisen kuukautta jäljellä.. prkleen määräaikaissopimukset.. Noh, onneksi se on sen 14 egee kuussa, niin mun talous ei sentään siihen kaadu. Joo, taidanpa kaivaa mokkulan esiin ja ruveta käyttään sitä kun O kotiutuu. Ehkä se tajuaa pointin, ehkä ei.

Valtakunnassa edelleen kaikki hyvin

Näköjään se, kun kertoo että ei ole onnellinen, ja on valmis lähtemään suhteesta saa toisen oikeasti ymmärtämään että nyt pitää ihan oikeesti skarpata ja ruveta elämään parisuhteessa, eikä yrittää jatkaa etäsuhdetyylillä yhteenmuuton jälkeenkin. Ärsyttää vaan, että piti oikeesti ottaa ne "kovat keinot" käyttöön, ennenkuin viesti meni perille. Mutta niinhän se taitaa aina olla, mitään ei uskota ennenkuin on selkä seinää vasten. Elämä on kuitenkin parantunut tässä parin viikon aikana ja O selvästi yrittää muuttaa tapojaan ja käyttäytymistään.

Kävin keskiviikkona sopimassa Tiksin kirjastossa työelämävalmennuksesta, aloitan sielä 1. maaliskuuta. Kolme kuukautta ois tarkoitus olla. Työnhakuhan mulla jatkuu kyllä koko ajan, eli tuon työelämävalmennuksen voi lopettaa kesken jos satun saamaan ihan oikean työpaikan sen aikana. Kaikkein parastahan olisi, jos saisin työpaikan heti tosta Tiksistä. Olis mukavan lyhyt työmatka, kesällä vois pyöräillä töihin :) Joten pitää olla koko harjoittelun ajan hyvinkin skarppina ja valmiina tekeen kaikkea mahdollista. Mutta pääasia on se, että saan jalkani sinne ovenrakoon ja naamani tutuksi talossa. Onpahan kyllä pehmeä lasku koulunpenkiltä työelämään kun saa harjoittelijana aloittaa. Ja johan tässä tuli muutama kuukausi kotona pyörittyäkin, ihan tarpeeksi. Alkoi itestäkin jo tuntua että nyt vois ruveta tekemään taas jotain elämällään.

Ton työelämävalmennuksen takia käytiin O'n kanssa maanantaina työkkärissä ja jonoteltiin melkeen 1½ tuntia, että pääsin virkailijalta hakemaan semmoisen lappusen, joka mulla oli jo kotona. Ja O jonotti ihan kiltisti, jutteli ja vitsaili. Ei merkkiäkään hermostumisesta tai turhautumista vapaapäivän viettämisestä mun asioiden kanssa jonottaen. Että näköjään lähdettiin oikealla jalalla liikkeelle ja O ymmärsi että meistä molemmista oli ihan yhtä kurjaa jonottaa sielä niin pitkään, eikä sen tarvinnut ruveta sen kummemmin murjottaan ja osoittamaan mieltään kuinka kurjaa se sen mielestä oli. Onhan toi oikeesti aivan naurettavaa että sielä joutui jonottamaan noin pitkään, mutta ainakin O kesti sen tällä kertaa kuin mies!

Sain vihdoin takuuvuokrankin takaisin siitä solukämpästäni, oli aika iloinen yllätys kun en edes muistanut minkä suuruinen se takuuvuokra oli.. Mutta kertoo taas minkälainen rahankäyttäjä olen, kun lähdin siinä siskon kans pyörähtämään Jumbossa ja kierreltiin parit vaatekaupat. Jossain kaupassa käteen tarttui eräänlainen tunika jota kävin sovittamassa ja mietin että ottaisinko vai enkö ottaisi.. hinta tais olla 30 euroa. Se oli ihan ok, mutta koska se oli vain ok ja hinta oli jopa 30 euroa, jätin sen kauppaan. Kävin sitten vain cittarissa ostamassa ruokaa sillä kolmellakympillä. Tilillä ois ollut rahaa enemmän kun pitkiin aikoihin koska sielä oli peruspäiväraha + takuuvuokra, mutta en silti sortunut mahdottomaan shoppailuun, koska tiedän sen, että niiden rahojen pitää kuitenkin riittää pidempään kuin viikko. Kotona kuitenkin kävin sit tutkimassa suomalainen.com sivustoa ja tilasin J.R. Wardin Black Dagger Brotherhood sarjastani puuttuvia kirjoja 4 kpl, 6.40 € kpl. Kirjat menee aina vaatteiden edelle :) Ja toki juttelin O'n kanssa asiasta, vaikka rahat mun onkin, mutta ne rahat on tarkoitettu meidän ruokkimiseen, niin halusin varmistaa että sen mielestä on ok, että tilaan ne kirjat. Vaikka eipä O'kaan pahemmin kysele, et saanko ostaa uuden Final Fantasyn pleikkarille.. Mut toisaalta, O käy töissä ja sen tulot on melkein kolminkertaiset mun tuloihin verrattuna.. Toisaalta sen menotkin on kolminkertaiset kun O maksaa laskut. Ja ainahan O on P.A... ei se taida muunlaisesta elämästä tietääkkään...

Mietin tässä yks päivä kuinka fiksusti osaan O'n kanssa riidellä. Kun se ei oo vaan semmosta huutoitkusyyttely-meininkiä, vaan pystyn oikeesti istuun ja puhuun asioista jotka harmittaa. Ehkäpä olen kasvanut ihmisenä? Toisaalta varmasti tämä blogikin auttaa, koska voin aina tulla tänne avautumaan ensin ja saan tämän avulla jäsenneltyä asiat niin, että pystyn järkevästi kertomaan O'lle mikä mättää. Ja se, että en ala heti raivoomaan kun joku mättää, vaan pidän sen sisälläni ja mietin tarkkaan miten haluan sen ilmaista O'lle. Ehkä se on osoitus siitä, kuinka yritän parhaani, että meidän parisuhde sujuis mahdollisimman tasaisesti. Koska tosiaan edellinen parisuhde J'n kanssa oli sellaista vuoristorataa, että en halua sellaista enää kokea. Toisaalta sen kautta ymmärrän niitä naisia, jotka pysyy sellaisissa parisuhteissa.. Koska se kun menee hyvin, menee niiiiin hyvin, että sen takia on valmis kestämään ne huonotkin hetket. Jos meidän ongelma ois ollut mikä tahansa muu kuin kalja, ehkä meidän juttu ois saattanut toimia. Mutta se nyt on semmoista jossittelua, mitä on aivan turha tehdä.

Miro oli eilen niin ihana kun O tuli töistä kotiin. Miro istui tos keittiössä emännänjatkolla kattomassa kun mä tein ruokaa ja kun O käveli siihen viereen silitteleen sitä, niin se kiipes samantien O'n olkapäälle kehräämään. Siinä se hyrräs ja puski niin onnellisena. Selkeästi Miro ainakin on ottanut O'n omaksi ihmisekseen. Sängyssä se edelleen tulee vaan mun kainaloon, mutta eiköhän se joskus vielä O'nkin kainalokanaseksi rupea.

Valtakunnassa kaikki hyvin?

Ja taas on puhuttu parisuhdetta auki. Aloitin kysymällä O'lta, olisiko hän valmis menemään naimisiin ensi kesänä, kuten meidän alkuperäinen suunnitelma oli. O kysyi, että onko meillä varaa järjestää sellaiset häät, mitä sä haluat? Vastasin, että ei nyt mietitä sitä, vaan sitä, että olisitko sä valmis menemään naimisiin. -"Kyllä mä olisin valmis." -"Ok, mä en olis." Mun oli pakko saada O heti ymmärtämään, että tämä on nyt vakavaa ja nyt täytyy ihan oikeesti kuunnella, miettiä ja jutella. Puhuttiin siitä pankkireissusta. O muistutti mua, kuinka me oltiin sunnuntai-iltana sovittu et katotaan maanantaina mikä sen flunssan kunto on, että mennäänkö sinne pankkiin vai perutaanko. O nukkui maanantaina myöhään, olisko ollut puoli yhden paikkeilla kun se nousi. Eli mun ois pitänyt herätellä sitä aikasemmin jo ja kysyä, että ollaanko menossa vai ei. Mutta ajattelin, että se on nyt hereillä ja näyttää olevan ihan ok, joten ollaan varmaan menossa. Mutta se, että mä rupeen pukeen ja sit hoputteleen sitä, oli sitten väärä taktiikka. Ja sitä varten O oli niin pahalla tuulella ja että sitä ei huvittanut edes yrittää hillitä sitä pahaa tuultaan, josko ottaisin siitä opikseni. Ja sanoin O'lle, et ymmärrän kyl sen pointin, et jos mä teen noin useemmin ja se käyttäytyy tollee, niin jossain vaiheessa mä opin kyseleen siltä etukäteen/suunnitteleen yhdessä menemisiä sen sijaan että vaan oletan että tossahan se on hereillä, niin nyt mennään. Että joo, molemmissa osapuolissa vikaa ihan yhtälailla.

Kerroin myös, että musta tuntuu että O ei ota mua huomioon. Ja että kaikki, mitä mä ehdotan on "ei". O ei osannut sanoa, miksi se reagoi mun ehdotuksiin niin kielteisesti. Mutta toivottavasti se nyt kuunteli ja otti opikseen ja hillitsee itseään tästä lähtien. "Ehkä" olis jo paljon parempi kuin suora "ei". Myös siitä keittiönpöydästä puhuttiin ja kerroin kuinka pahalta musta tuntuu kun mä yritän ehdottaa noinkin yksinkertaista asiaa kuin keittiönpöydän hankkimista, ja sieltä tulee heti niin negatiivinen vastaus. Mutta, tuosta huomioonottamisesta. O sanoi, että kun tämä ei ole ensimmäinen, toinen eikä edes kolmas kerta kun hän käy tätä keskustelua jonkun kanssa. Ja mietityttää, että onko tässä oikeasti enää mitään järkeä edes yrittää. Eh? Jos kaikki/suurin osa sen tyttöystävistä on sanonut, et niistä tuntuu että O ei ota huomioon, niin pitäiskö oikeesti uskoa ja yrittää muuttaa ihteään??? Tai sit sen pitää löytää joku niin tossukka, että sitä ei haittaa elää parisuhteessa jossa toinen elää omaa elämäänsä eikä yhteistä elämää. Sanoin O'lle, että mä uskon että se pystyy muuttumaan, jos se oikeasti haluaa. Teki mieli vielä sanoa, että jos sä et ole valmis muuttumaan mun takia, niin et sitten kenenkään, et tää on vähän niinkuin se viimeinen vaihtoehto. Ei, mä en oikeesti ole niin itserakas, että kuvittelisin olevani jollaintapaa parempi kuin kaikki muut naiset, vaan pointtini on siinä, että O on kuitenkin ollut muhun ihastunut vuosikausia. Nyt se on oikeesti saanut mut. Jos se menee omalla välinpitämättömyydellään pilaamaan tämän suhteen, niin mitä sille jää vaihtoehdoksi?

Toisaalta, voihan se olla, että nyt kun sillä on mut, niin se onkin huomannut, et ei mun kanssa oleminen olekkaan niin hienoa mitä se on ajatellut. Samaa asiaa jouduin miettimään edellisessä suhteessani J'n kanssa. J'n kanssa ollaan tunnettu yläasteelta alkaen ja meillä oli sellainen perusteiniromanssi joskus ysillä hetken aikaa. Siitä ei kuitenkaan mitään sen suurempaa tullut vaan hajaannuttiin eri suuntiin opiskelemaan yläasteen jälkeen. Pari vuotta sitten vappuna taas törmättiin ja siitä alkoi uusi "romanssi". Varsinainen vuoristorata oli se suhde. No kuitenkin, silloinkin tilanne oli tämä että J oli vuosia ajatellut ja muistellut mua.. Jotenkin tuntui että se oli jo nostanut mut johonkin jalustalle, missä mä en halunnut olla. Miten mut voi nostaa jalustalle, jos mua ei oikeasti tunne? Kuitenkin se yläasteminä ja parinvuodentakainenminä on kuitenkin aikalailla eri ihminen. Mikä näitä miehiä vaivaa, kun ne rakentaa musta jotain haavekuvaa ja sitten ovat hämmentyneitä kun todellisuus ei ookkaan niinku kuvitelmissa???

Tällähetkellä tilanne on siis se, että O tietää että en ole tyytyväinen siihen, miten se kohtelee mua. Ja että mä olen valmis lähtemään tästä jos tilanne ei parane. Mutta en nyt vielä ole luovuttamassa, haluan katsoa loppuun asti miten tässä käy ja yrittää. Mutta en jää hakkaamaan päätäni seinään, mikäli tilanteessa ei tapahdu mitään muutosta parempaan. Joten aika näyttää..?