Turhautumista

Huoh, alkaa kyllä tämä parisuhde todenteolla vituttamaan. Miksi tän pitää olla näin vaikeeta? Oikeesti, mistä tämä johtuu? Eilen meidän piti O'n kanssa käydä mun pankissa. Kävin sielä ite viime viikolla lopettamassa mun asuntovakuutuksen, kun turha meidän on kahta päällekkäin pitää ja O on just maksanut koko vuoden vakuutukset jo. Ne tahtoi sieltä pankista sit, et jos tultais O'n kanssa yhdessä käymään ja katottais mikä meidän tilanne on. Sovin sit maanantaille ajan kun tiesin että O'lla on vapaa, eikä olla mitään vielä sille päivälle suunniteltu. Ajankin sain vasta kahdeksi, että O saa rauhassa aamulla nukkua. Kerroin O'lle sitten heti kotiuduttuani, oisko ollut ke tai to kun sielä kävin, ja se oli että jaa, ok, käydään sitten. Eli hyvissä ajoin ilmoitin, että sinne on tapaaminen virkailijan kanssa sovittu.

Vaan miten kävikään eilen kun piti mennä? Okei, O'lla oli flunssaa, eli ymmärrän tietenkin että harmitti lähteä käymään johonkin pankkiin sen sijaan et ois saanut vaan maata kotona. Mutta silti, mä rupeen vaihtaan vaatteita ja valmistautuun lähtöön. O vaan istuu koneella ja pelaa wowia. Sit kun sanoin jotain, et pitäiskö sunkin ruveta pukeen, ni vastaus on vaan jotain et saanko mä nyt ensin juoda tämän finrexinin loppuun. Totean et ok, juo vaan. Aattelin että ei siinä vajaassa desissä finrexiniä nyt niin kauaa mee.. mut näköjään siihenkin saa kulutettua reippaasti aikaa. Mä seison jo kengät jalassa eteisessä ja odotan et O saa puettua ja tuijotan kelloa. Päästään joskus varttia vaille kaks lähtemään ovesta ulos joten ehditään junaan joka lähtee 13.58 eli ollaan tiksissä kahdelta kun pitäis olla jo sielä pankissa. Yritän soittaa sille virkailijalle siinä kun odotellaan junaa, mutta en saa häntä kiinni. O'sta huokuu koko ajan semmonen ärtyneisyys/kiukkuisuus enkä viitti ees puhua sille mitään. Noh, kymmenen minuuttia myöhässä päästään pankkiin (se virkailija soitti kun oltiin siinä 50 metrin päässä, eli kyl siellä meitä selvästi odoteltiin, yllätys yllätys...) Meillä menee sielä varmaan joku reilu vartti ja se oli siltä erää siinä. Kävellään siitä sitten kirjastolle ja käydään ennakkoäänestämässä ja O rupee oleen paremmalla tuulella ja jopa juttelee.

Oliko sen aamuinen viivyttely semmosta lapsellista "mua ei huvita mennä sinne- niinpä teen kaiken mahdollisimman vaikeaksi"-käytöstä vai mitä ihmettä? Joo, kylhän jokasta meistä lapsettaa välillä, mut kun toi on musta vaan jotenkin niin naurettavaa käytöstä. Ja TAAS tässä nähdään se perkeleen empatiakyvynpuute!! Ei se varmaan miettinyt kertaakaan koko aamuna miltä musta tuntuu muuta kuin siltä kantilta, et miten se voi tehdä mun päivästä vaikean.

Mä alan oikeesti olemaan niin kypsä tähän suhteeseen. Musta tuntuu että O'lla on useamman kerran viikossa tommosia huonoja päiviä, jolloin mä joudun olemaan varpaisillani ja olemaan puhumatta mitään, ettei se kiukustu enemmän. Pari kertaa kuussa mä vielä ymmärtäisin, mutku niitä on oikeesti useempi viikossa, niin ei vaan jaksaisi enää. Ja kun ei tiedä mistä ne johtuu, mikä sillä on niin pielessä että kiukuttaa ku pientä lasta? Mä en vaan näe tässä nykytilanteessa mitään järkeä. Mä en ole onnellinen tässä parisuhteessa. Joo, kyllähän se arki tulee vastaan suhteessa kuin suhteessa, mut jos tää on sitä meidän arkea, niin mä kyllä lähden. Mutta mitä mä voin tehdä? Puhua? Ihan niinkuin mä en ois yrittänyt. Mut tuntuu et mikään, mitä mä sanon ei vaan mee O'lle perille eikä sen käytös oo muuttunut mihinkään. Se kuuntelee sujuvasti ja siinäpä se. Mä en tiedä onko O vaan niin laiska ihminen, että se ei oikeesti jaksa hirveesti ajatella asiaa. Ja varmaankaan O ei oo ymmärtänyt, kuinka pahalta tämä musta tuntuu ja kuinka vakavaa tämä oikeasti on.

Toinen esimerkki O'n ihanasta käytöksestä. Käytiin B'n kanssa Ikeassa lauantaina ja kahtelin sielä pikaisesti meille keittiönpöytää. Kotona kattelin sitten netistä vielä enemmän ja löysin semmosen sopivan kahden istuttavan ja siihen sopivat pari tuolia. Koitin sit O'lle esitellä niitä sunnuntaina, niin sen vastaus on vaan että mihin sä luulet että noi mahtuu. Sit kun yritän sanoa, et kyl ne mahtuu tohon keittiöön ja et musta ois kiva et me syötäis välillä ihan keskenään pöydän ääressä sen sijaan et me molemmat möllötellään tässä koneittemme ääressä syömässä. Mutta ei, O'ta ei kiinnostanut yhtään. Tässä mä yritän lähentää meitä ja tuleeko O yhtään vastaan, no ei! Muutenkin sen perusreaktio kaikkeen mitä mä ehdotan tuntuu olevan "ei". Ilman sen kummemmin miettimättä miksi. Ja sit kun se on semmonen jääräpää, et sehän ei voi muuttaa mieltään sitten enää jälkikäteen.

Joo, tilanne ois varmaan erilainen, jos mä oisin löytänyt heti töitä tänne muutettuani, ja mulla ei ois aikaa vatvoa näitä asioita. Mut mä oon kyllä ihan tyytyväinen, että nää ongelmat on tullut heti vastaan. Mielummin kohtaan ne nyt ja yritän saada tän suhteen jatkumaan kuin se et tajuan vasta parin vuoden päästä että eihän tässä ole mitään järkeä. Tällä hetkellä mulla ei oikeastaan ole mitään muita siteitä tähän paikkakuntaan kuin O. Eli oon vapaa lähtemään jos siltä rupee tuntumaan. Koska niin mä tulen aivan varmasti tekemään, jos tilanne ei muutu. Mä en alunperinkään ole koskaan halunnut pääkaupunkiseudulle asumaan ja nytkin tulin ihan vain O'n takia ja kun tarkoitus ei alunperin ollut asua täällä kuin kesään asti. Mutta sekin nyt sitten venyy ja venyy.. Miksi kaiken pitää olla niin pirun vaikeeta? Koska tämä elämä oikeen helpottuu?