Lepää rauhassa, Äiti

Olipa semmonen vuodenvaihde ettei ikinä, eikä tule koskaan enää olemaankaan. Mentiin lauantaina O'n työkaveriporukalla jonkun niiden entisen työkaverin luo pippaloihin Espooseen. Pippalot oli aika tylsät, porukka oli selvästi jakautunut "meihin" ja "noihin". Muutaman tunnin siinä ehdin istumaan ja juomaan pari. Käyn käsilaukusta hakemassa ties mitä ja huomaan et sisko on  yrittänyt pari kertaa soittaa. Soitan sitten hänelle ja sisko kertoo että äiti on joutunut sairaalaan. Aivot pysähtyy ihan täysin, sairaalaan? Eihän se oo ikinä sairaalassa! Lopetan puhelun siskon kanssa ja meen nykimään O'n (itseasiassa potkasin sitä hiljaa olkapäähän, kun ei se kuullut kun kutsuin sitä nimeltä, enkä päässyt lähemmäs et oisin yltänyt kädellä tönäseen) että se tulee mun kanssa ja kerron sille asiasta. Siinä sitten itken ja päivittelen. O kysyy josko haluan että lähdetään, mut olin ensin että kyllä tää tästä, jäädään vaan. Siinä sitten soittelen veljien (2 kpl) kanssa kans ja odotellaan tietoja. Päätetään sit kuitenkin O'n kanssa lähteä, kun ei mun itkulle näy loppua. N ja Si tulee siinä kanssa kyselemään, että mikä meillä on, kun ollaan siellä keskenämme. Kerrotaan niille asiasta ja ne yrittävät kovasti sanoa, että ei se varmasti ole mitään vakavaa. Just kun ollaan siinä O'n kanssa kaivelemassa takkeja päälle, kun mun vanhempi veli soittaa ja sanoo, että lääkäri oli sanonut että äidillä on iso verisuoni puhjennut päästä, ei tule selviämään. Mä rupeen itkeen melko hysteerisesti ja veli juttelee sitten O'n kanssa puhelimessa vähän tarkemmin. Veli vannottaa O'ta katsomaan mun perään, että en oo hyppäämässä junan alle tai mitään ja kun O antaa mulle puhelimen takasin niin veli vielä mua vannottaa, että älä tee mitään typerää. Ihanaa kun mun veljillä on näin suuri luotto muhun, jos mä en oo aikasemminkaan ollut itsetuhonen, niin miksi aloittaisin nyt...?

Lähdetään siinä sitten O'n kanssa bussille ja soittelen siinä B'lle, joka oli töissä jos hän sattuis olemaan lähistöllä, ni saatais nopeampi  kyyti kotiin, mut B tais olla Hesassa silloin. Kerroin B'lle että äiti on joutunut sairaalaan ja tulee kuolemaan. B'n kanssa kuitenkin tunnettu jotain 15 vuotta ja hän on ollut paljon äitin kanssa tekemisissä vuosien myötä. Oli varmasti B'llä kiva jatkaa työntekoa kun pudotan sille tommosen pommin. Mutta sitähän varten bestikset on olemassa, niille kerrotaan murheet. Jokatapauksessa,  ollaan itseasiassa O'n kanssa bussissa matkalla Espoosta Helsinkiin kun vuosi vaihtuu. Soittelen siinä vielä siskon kanssa, että lähdetäänkö me sunnuntaina ajelemaan sitten Pohjanmaalle kattomaan äitiä.  Käydään siinä sitten pitsalla ja suunnataan junalla kotiin. Ollaan joskus kahden aikaan kotosalla ja mä istun ja itken O'n sylissä ja silittelen kissoja, muistellen kuinka paljon äiti tykkäs niistä, kun ne joskus oli sielä hoidossa. Yö menee aikalailla valvoessa ja sisko soittelee aamulla, että lähdetäänkö me ajeleen, vai mitä tehdään. Laitan siinä L'lle viestiä, voisko hän ottaa kissat joksikin aikaa ja sisko saa lapset niiden isälle hoitoon. O oli jo yöllä soittanut pomolleen ja kysynyt vapaata, jota O sai sitten heti koko viikon. Koska O'n oli tarkotus muutenkin olla tammikuussa enemmän vapaalla kun sillä on joku +50 lomapäivää käyttämättä.. B'n kihlattu tulee hakemaan kissat ja vie ne L'n luokse, koska itse en ehtinyt lähteä mukaan, se ois kuitenkin tunnin verran kestänyt se keikka. Pakkaan jotain reppuun ja sisko tulee hakemaan. Lähdetään ajeleen Pohjanmaalle, pysähdytään pari kertaa matkalla ja ollaan joskus kuuden aikaan Seinäjoella sairaalassa.

Veljet on tullut sinne jo vähän aikasemmin, vanhempi veli asuu Vaasassa ja toinen veli sattui olemaan perheineen sielä uutta vuotta vaihtamassa, niin heillä oli hieman lyhyempi matka. Ollaan siskon kanssa itkeätihrusteltu koko automatka ja perille päästyä tietenkin alkaa kunnon itkeminen. Mennään katsomaan äitiä tehostetun valvonnan osastolle (?). Äiti on kytketty hengityskoneeseen, kun omat keuhot ei enää toimineet. Lääkäri tulee siinä sitten puhumaan ja kertoo että äiti on todettu aivokuolleeksi 1.1.2012 klo 16.15. Sovitaan elinsiirtoleikkauksesta ym, en todellakaan muista mitä kaikkea se lääkäri siinä puhui. Pari tuntia istutaan sielä, äiti näyttää ihan siltä, että se nukkuis. Ainoa mistä tiesi, että ei ole kyse unesta on se, kun äiti ei kuorsannut. Lähdetään siinä sit ajeleen Härmään, minä ja O yövytään äidin kämpillä ja sisko menee ex-anoppinsa luokse. Taas sohvalla itkuparku O'n kainalossa ja loppuilta katotaan telkkaria.

Maanataina mennään siskon, O'n ja siskon ex-anopin kanssa hautaustoimistoon, valitaan siskon kanssa arkku ja uurna ja sovitaan järjestelyistä. Sitten mennään siskon ja O'n kanssa käymään POPissa ja Nordeassa, joissa äidillä oli tilit ja lainat, että saadaan ne lainanlyhennykset pysäytettyä jne. Puoli neljän aikaan äiti tuodaan sitten kappeliin, ja kokonnutaan sinne vielä laulamaan virsi, mun laulamisesta ei tullut kyllä yhtään mitään. Se hautaustoimiston mies kysyy vielä, et halutaanko että avataan arkku, että saadaan katsoa äitiä vielä viimeisen kerran. Joten viimeinen vilkaisu arkkuun sielä. Mennään sen jälkeen äidin kämpille ja käydään siskon ja veljien kanssa vähän läpi, et mitä kaikkea sielä on, mitä kukin haluaa pitää ja mitä laitetaan sit kierrätyskeskukseen/roskiin. Jäädään O'n kanssa sinne taas yöksi, tuijotellaan ilta telkkaria/hengataan koneella. Tiistaiaamuna tulee välittäjä katsomaan sitä asuntoa, ja esittämään hinta-arvioita. Sen jälkeen käydään vielä äidin avokin luona vähän juttelemassa ja kahtomassa mikä sielä on vointi. Sitten ajellaan takas Vantaalle. Torstaina sitten taas takaisin, hautajaiset on perjantaina, 13. päivä. Sopii äidin hautajaispäiväksi kyllä mainiosti, oli hän sen verran erikoinen.

Vaikka tässä onkin nyt tullut itkettyä silmiä päästään päivätolkulla, ja alkaa hitaasti ymmärtämään, mitä on tapahtunut, niin on tämä silti ihan hirveää. Ja kuitenkin, me ei edes oltu  mitenkään superläheisiä äidin kanssa, mä oon aina ollut katkera "paskasta" elämästäni äidille. En halua edes ajatella, kuinka kauheaa tämä olisi, jos oltais oltu tosiläheisiä. Edellisen kerran taisin äitiä nähdä kesällä, kun käytiin O'n kanssa sielä esittäytymässä. Että onhan se hyvä, että O ehti edes kerran näkemään mun äidin. Soiteltiin kuitenkin tuossa kun valmistuin/meillä oli muutto, että onneksi siitä ei kuitenkaan ole kuukausia, niinkuin joskus meni puheluiden välillä. Eniten tässä harmittaa se, kun ei tullut mitään "ennakkovaroitusta" tästä, äiti ei tosiaan ole ollut mun elinaikana sairaalassa kuin joskus kun mä olin ihan pieni, kun hän oli joutunut melko pahaan auto-onnettomuuteen. Mä oon ollut niin pieni, että ei mulla oo siitä kyllä mitään muistikuvia edes. Mielummin ois jonkun pikkusairaalareissun ottanut ensin, että olis oikeesti voinut ruveta valmistautumaan tähän ajatukseen. Vaikka äiti ite haluskin lähteä juuri näin, äkkirykäyksellä, mutta mulle ainakin tämä tuntuu pahalta tavalta. Tosin, parempi näin kuin kitua vuositolkulla laitteissa, mutta silti.. edes jotain?

Onneksi mulla kuitenkin on O, sisko&veljet, B ja muut kaverit. Ilman O'ta tuo reissu olisi kyllä ollut ihan hirveä, en halua edes ajatella mimmoista olisi ollut ilman. Mutta silti, tässä sitä ollaan.. 28-wee ja orpo. Tai noh, onhan mun "isä" elossa, kun ei ainakaan ole tullut ilmoitusta, että olisi kuollut (on mut kuitenkin virallisesti lapsekseen tunnustanut ja mulla on perimisoikeus). Vaikka kyllähän sitä tietää, että näinpäin sen kuuluu mennä, vanhemmat lähtee ensin ja lapset jää suremaan. Silti, olisin mielellään pitänyt äitini vielä muutaman vuoden, vaikka hän kuinka rasittava olikin. Mutta minkäs teet, näin kävi ja tällä mennään.