Turhautumista

Huoh, alkaa kyllä tämä parisuhde todenteolla vituttamaan. Miksi tän pitää olla näin vaikeeta? Oikeesti, mistä tämä johtuu? Eilen meidän piti O'n kanssa käydä mun pankissa. Kävin sielä ite viime viikolla lopettamassa mun asuntovakuutuksen, kun turha meidän on kahta päällekkäin pitää ja O on just maksanut koko vuoden vakuutukset jo. Ne tahtoi sieltä pankista sit, et jos tultais O'n kanssa yhdessä käymään ja katottais mikä meidän tilanne on. Sovin sit maanantaille ajan kun tiesin että O'lla on vapaa, eikä olla mitään vielä sille päivälle suunniteltu. Ajankin sain vasta kahdeksi, että O saa rauhassa aamulla nukkua. Kerroin O'lle sitten heti kotiuduttuani, oisko ollut ke tai to kun sielä kävin, ja se oli että jaa, ok, käydään sitten. Eli hyvissä ajoin ilmoitin, että sinne on tapaaminen virkailijan kanssa sovittu.

Vaan miten kävikään eilen kun piti mennä? Okei, O'lla oli flunssaa, eli ymmärrän tietenkin että harmitti lähteä käymään johonkin pankkiin sen sijaan et ois saanut vaan maata kotona. Mutta silti, mä rupeen vaihtaan vaatteita ja valmistautuun lähtöön. O vaan istuu koneella ja pelaa wowia. Sit kun sanoin jotain, et pitäiskö sunkin ruveta pukeen, ni vastaus on vaan jotain et saanko mä nyt ensin juoda tämän finrexinin loppuun. Totean et ok, juo vaan. Aattelin että ei siinä vajaassa desissä finrexiniä nyt niin kauaa mee.. mut näköjään siihenkin saa kulutettua reippaasti aikaa. Mä seison jo kengät jalassa eteisessä ja odotan et O saa puettua ja tuijotan kelloa. Päästään joskus varttia vaille kaks lähtemään ovesta ulos joten ehditään junaan joka lähtee 13.58 eli ollaan tiksissä kahdelta kun pitäis olla jo sielä pankissa. Yritän soittaa sille virkailijalle siinä kun odotellaan junaa, mutta en saa häntä kiinni. O'sta huokuu koko ajan semmonen ärtyneisyys/kiukkuisuus enkä viitti ees puhua sille mitään. Noh, kymmenen minuuttia myöhässä päästään pankkiin (se virkailija soitti kun oltiin siinä 50 metrin päässä, eli kyl siellä meitä selvästi odoteltiin, yllätys yllätys...) Meillä menee sielä varmaan joku reilu vartti ja se oli siltä erää siinä. Kävellään siitä sitten kirjastolle ja käydään ennakkoäänestämässä ja O rupee oleen paremmalla tuulella ja jopa juttelee.

Oliko sen aamuinen viivyttely semmosta lapsellista "mua ei huvita mennä sinne- niinpä teen kaiken mahdollisimman vaikeaksi"-käytöstä vai mitä ihmettä? Joo, kylhän jokasta meistä lapsettaa välillä, mut kun toi on musta vaan jotenkin niin naurettavaa käytöstä. Ja TAAS tässä nähdään se perkeleen empatiakyvynpuute!! Ei se varmaan miettinyt kertaakaan koko aamuna miltä musta tuntuu muuta kuin siltä kantilta, et miten se voi tehdä mun päivästä vaikean.

Mä alan oikeesti olemaan niin kypsä tähän suhteeseen. Musta tuntuu että O'lla on useamman kerran viikossa tommosia huonoja päiviä, jolloin mä joudun olemaan varpaisillani ja olemaan puhumatta mitään, ettei se kiukustu enemmän. Pari kertaa kuussa mä vielä ymmärtäisin, mutku niitä on oikeesti useempi viikossa, niin ei vaan jaksaisi enää. Ja kun ei tiedä mistä ne johtuu, mikä sillä on niin pielessä että kiukuttaa ku pientä lasta? Mä en vaan näe tässä nykytilanteessa mitään järkeä. Mä en ole onnellinen tässä parisuhteessa. Joo, kyllähän se arki tulee vastaan suhteessa kuin suhteessa, mut jos tää on sitä meidän arkea, niin mä kyllä lähden. Mutta mitä mä voin tehdä? Puhua? Ihan niinkuin mä en ois yrittänyt. Mut tuntuu et mikään, mitä mä sanon ei vaan mee O'lle perille eikä sen käytös oo muuttunut mihinkään. Se kuuntelee sujuvasti ja siinäpä se. Mä en tiedä onko O vaan niin laiska ihminen, että se ei oikeesti jaksa hirveesti ajatella asiaa. Ja varmaankaan O ei oo ymmärtänyt, kuinka pahalta tämä musta tuntuu ja kuinka vakavaa tämä oikeasti on.

Toinen esimerkki O'n ihanasta käytöksestä. Käytiin B'n kanssa Ikeassa lauantaina ja kahtelin sielä pikaisesti meille keittiönpöytää. Kotona kattelin sitten netistä vielä enemmän ja löysin semmosen sopivan kahden istuttavan ja siihen sopivat pari tuolia. Koitin sit O'lle esitellä niitä sunnuntaina, niin sen vastaus on vaan että mihin sä luulet että noi mahtuu. Sit kun yritän sanoa, et kyl ne mahtuu tohon keittiöön ja et musta ois kiva et me syötäis välillä ihan keskenään pöydän ääressä sen sijaan et me molemmat möllötellään tässä koneittemme ääressä syömässä. Mutta ei, O'ta ei kiinnostanut yhtään. Tässä mä yritän lähentää meitä ja tuleeko O yhtään vastaan, no ei! Muutenkin sen perusreaktio kaikkeen mitä mä ehdotan tuntuu olevan "ei". Ilman sen kummemmin miettimättä miksi. Ja sit kun se on semmonen jääräpää, et sehän ei voi muuttaa mieltään sitten enää jälkikäteen.

Joo, tilanne ois varmaan erilainen, jos mä oisin löytänyt heti töitä tänne muutettuani, ja mulla ei ois aikaa vatvoa näitä asioita. Mut mä oon kyllä ihan tyytyväinen, että nää ongelmat on tullut heti vastaan. Mielummin kohtaan ne nyt ja yritän saada tän suhteen jatkumaan kuin se et tajuan vasta parin vuoden päästä että eihän tässä ole mitään järkeä. Tällä hetkellä mulla ei oikeastaan ole mitään muita siteitä tähän paikkakuntaan kuin O. Eli oon vapaa lähtemään jos siltä rupee tuntumaan. Koska niin mä tulen aivan varmasti tekemään, jos tilanne ei muutu. Mä en alunperinkään ole koskaan halunnut pääkaupunkiseudulle asumaan ja nytkin tulin ihan vain O'n takia ja kun tarkoitus ei alunperin ollut asua täällä kuin kesään asti. Mutta sekin nyt sitten venyy ja venyy.. Miksi kaiken pitää olla niin pirun vaikeeta? Koska tämä elämä oikeen helpottuu?

Selvästi hyvä päivä

Tänään on pitkästä aikaa ollut hyvä päivä. Olen saanut asioita tehtyä ja päivä on sujunut ilman sen kummempaa "venymistä ja vanumista." En tiedä, vaikuttaako tässä se, että Kelalta tuli nyt jo päätös peruspäivärahasta ja sain hurjat 188 egeä eilen tililleni, vai mikä? Vaikka sitä ei ole ainakaan tietoisesti stressannut niin paljoa, että tuleeko Kelata tukia, mutta kyllähän se kummasti helpotti mieltä, kun sai tietää että tulee ja minkä verran. Vielä kun sais sen asumistukipäätöksen. Kuitenkin reippailin tänään kauppaan ja ärrälle lataamaan matkakorttia ja kävin myös kukkakaupasta hakemassa pesupoletteja että saa pyykkäillä. Varasin myös pyykkivuoron ja pesin kaikki äidin luota tuomani lakanat, kun sielä on kuitenkin poltettu sisällä, niin ne lakanat tuoksuu jonkin verran tupakalta. Pyykinviemisen jälkeen sain tiskattua ja pesin kaikki kissojen ruokakipot ja sen tarjottimen, joka on niiden alla sekä siivosin hiekkalaatikon. Kohta rupeen  keitteleen makaronia, että teen makaronilaatikon. Vaikka sinänsä tuo "tehtävä"määrä ei todellakaan ole mikään iso, mutta silti se on paljon enemmän kuin mitä olen tähän mennessä saanut päivässä aikaan.

Alkaako elämä jo voittamaan? Arki sujumaan? Ainakin mökkeytymisfiilis on helpottanut tässä viikon sisään. Enää ei tunnu niin vaikealta lähteä mihinkään/suunnitella mitään menoja. Onneksi se(kin) oli siis vain ohimenevä vaihe, eikä tarvitse huolestua itsestään. Eilen olin Si'lle mallina eräässä hänen lopputyössään, minusta tehtiin vanhus. Oli hauska kokemus kun näki alusta loppuun sen, miten sitä vaan vanheni silmissä. Kaikkea sitä saadaankin aikaan meikillä ja peruukilla, 28-vuotiaasta tulikin yhtä-äkkiä kahdeksankymppinen! Ja viime viikolla käytiin siskon kanssa keskustassa shoppailemassa, tosin meidän aikataulu oli sen verran kiireinen, ettei ehditty kiertämään kuin Forumia. Pitää koittaa joku vloppu uudestaan sit kun lapset ei oo siskolla, niin sen ei tarvi kiirehtii hakeen niitä hoidosta. Lauantaina lähdetään siskon kanssa bilettämään. Helpotti kummasti kun Kela muisti mua, muuten olisin kyllä joutunut pyytään siskolta rahaa lainaksi...

O'n kanssa on taas puhuttu asioita halki, poikki ja pinoon. Sanoin O'lle, että musta tuntuu, että se elää edelleen etäsuhteessa. Ja se kyl myönsi, että niin se taitaa tehdä. Ja sanoi kyllä tietävänsä, että tässä parisuhteessa on vielä paljon parantamisen varaa. Meidän pitäis keksiä jotain yhteistä tekemistä, mutta O ei halua harrastaa mitään liikuntaa.. ei liikunnallisia harrastuksia pariskunnalle, ehdotuksia anyone??? Eniten mulla jäi mieleen se, kun O sanoi, että siitä tuntuu että mun päivän ainoa sisältä on se, kun O kotiutuu töistä. Aloin miettiin, et oonko mä tosiaan niinkuin joku koira täällä odottamassa että O tulee kotiin ja sit pyörin jaloissa innoissani? Ja sit O'lle tulee paineita että sen pitäis olla joku viihdyke.. Eh? Ja se toimii viihdykkeenä pelaamalla wowia/pleikkaria? Siis joo, kyl mä ymmärrän, jos siitä on tuntunut/tuntuu siltä, mutta musta on aika mielenkiintosta, että se ei sit kuitenkaan oo tehnyt asialle mitään. Ja sit taas tää naisten ja miesten välinen ero, mä haluan suunnitella etukäteen että tällä vkolla teen tän ja tän jutun ja O taas haluaa herätä vapaapäivänään ja kahtoa miltä tuntuu ja mennä sit tekeen jotain sen mukaan... Noh, jokatapauksessa, asioista on taas puhuttu ja tällä jatketaan. Ja siis paljonhan tässä painaa se, että mä tosiaan lojun päivät pitkät täällä työttömänä, tilannehan ois erilainen jos mäkin olisin sen 8h/pvä töissä. Et ehkä me just keksitään jotain yhteistä tekemistä ja sit mä löydän töitä ja se tekeminen jää sit siihen..

Minun rakas blondini on vihdoin ymmärtänyt raksupallon periaatteen! Niillä on siis semmonen pallo, jonka sisään voi laittaa herkkuja ja sitä palloa pyörittämällä ne raksut tulee sieltä aukosta ulos. Tähän asti se on vaan hämmentyneenä kattonut kun toinen kissa on pyörittänyt sitä palloa ja sit tuijottanut mua, et mun pitää pyörittää niitä raksuja sille. Mutta olikohan tossa toissapäivänä kun rupesin kuunteleen, et raksupallo pyörii, mut se toinen kissa kyl nukkuu mökissään.. Onko se tosiaan blondi joka sielä pyörittelee? Pakkohan sen on olla! Mutta sitten eilen aamulla se oli taas unohtanut miten se toimii ja sit se vaan tuijotti mua hämmentyneenä kunnes mä tönin sitä palloa ja autoin sitä alkuun.. Kyllä se sitten taas muisti että näinhän tämä toimikin. On se kyllä varsinainen järjen riemuvoitto, mutta onneksi se on niin kauhean suloinen, että sen tyhmyys ei haittaa <3

Elämää, ei sen enempää?

Huvittais päivittää blogia, mutta kun tuntuu, että ei oikeastaan ole mitään sanottavaa.. Äitin hautajaiset oli perjantaina, ajettiin torstaina siskon ja lasten kanssa täältä Härmään. O tuli sitten perjantaiaamuna siskon ex-miehen kyydillä, viipyi hautajaisten ajan ja lähti sitten takaisin samalla kyydillä. Lapset lähti siinä kanssa, niin sisko sai keskittyä sitten rauhassa äitin kämpän tyhjäämiseen meidän kanssa. Käytiin perjantaina siskon kanssa sielä kaappeja tyhjäilemässä ja lajittelemassa kirpparille/roskiin-säkkeihin vaatteita ym. Lauantaina tuli sitten veljet pakettiautolla, niin pakattiin huonekaluja ym mitä saatiin sinne mahtumaan. Vielä melko paljon jäi sitä tavaraa sinne, mutta vanhin veli käy sielä sitten hakemassa vielä uuden kuorman kun saa autoa lainaan ja ehtii. Sinänsähän sillä kämpän tyhjäämisellä ei ole mikään tulenpalava kiire, kun sitä ei kuitenkaan voida myydä ennenkuin perunkirjoitus on tehty.

Hautajaiset oli kyllä melko kauhea kokemus, mä vaan itkin ja itkin ja itkin, sekä kirkossa että seurakuntatalolla missä oli sitten muistotilaisuus ja ruoka&kahvittelu. B'n äiti piti nätin puheen ja  lauloi muutaman laulun, oli kyllä ihanaa, että edes joku puhui sielä jotain, koska eihän meistä lapsista kyllä ollut mitään puhumaan, oli se sen verran rankka päivä kaikille. Häiritsevää oli, kun ei vaan tuntenut sieltä ketään paitsi omat sisaruksensa ja B'n äidin... Muut oli aivan vieraita. Vaikka eihän sielä paljon ihmisiä ollut, joku 30 henkeä ehkä. Äitin sisaruksia oli sielä pari, eikä niitäkään olisi kyllä tunnistanut, jos ei olis tiennyt, että niitä sinne tulee.. Sen verran "läheiset" välit on ollut.. Perjantai-iltana oli kyllä niin jyrän alle jäänyt olo, olin vaan niin väsynyt, että ei aikoihin. Henkisesti niin raskas päivä.

Eilen menin siskolle apukäsiksi lasten kanssa  ja olin yön sielä kanssa. Tänään autoin sit siivoamaan sillä aikaa kun lapset oli hoidossa, kotonakin vois ehkä siivota, mut jospa ei tänään. Eiköhän yksi koti/pvä ole ihan tarpeeksi kova tahti sen suhteen. Huomenna ois tarkotus lähtee siskon kans keskustaan vähän shoppailemaan, katotaan kuinka hukkaan onnistutaan menemään. Onneksi siskolla taitaa kuitenkin olla pikkusen parempi suuntavaisto kuin mulla, niin ehkä ei aivan hukkaan päästä. Pitäis vaan jaksaa herätä ajoissa, että päästään aikasin liikenteeseen, kun lapset pitää kuitenkin hakea hoidosta, eli siskon tarvii joskus kolmen aikaan jo lähteä takaisinpäin.

Maanantaina sain vihdoin käytyä sielä Kelassa, nyt vaan odotellaan että sieltä tulee jonkinlaista päätöstä. Kyselin siinä virkailijalta, että kauanko mahtaa mennä, että päätökset tulee. Asumistukipäätös tulee toivottavasti kuun loppuun mennessä, mutta sitten sen työmarkkinatuen taimikälieonkaan mitä hain päätös voi kestää, kun niitä kun kuulemma taas nyt niin paljon sielä käsitteltävänä, kun vuodenvaihteessa on jäänyt paljon ihmisiä työttömäksi.. Pyysin O'ta tulemaan mukaan kun tiesi, että sielä joutuu kuitenkin jonotteleen, että olisi jotain seuraa odotellessa ja muutenkin oli tarkotus sit siinä tiksissä käydä ettimässä O'lle uudet talvikengät ja käydä ruokakaupassa.

Eiköhän O rupee sitten Kelassa odottellessa vinkuun, että miksi hänen piti tulla tänne. Ku hänellä on vaan ne 2 vapaapäivää viikossa (niinku kaikilla työssäkäyvillä ihmisillä on....) niin tuntuu ku olis töissä kun joutuu täällä olemaan.. WTF?? Ihan oikeesti.. mulla rupee niin lähteen järki! Ei sitten helvetti tarvi ikinä tulla mihinkään jos se on noin saatanan vaikeeta! Ja sillä just oli perjantai vapaa hautajaisten takia, lauantai vapaa kun se on sen normi vapaapäivä ja sunnuntaina neljän tunnin työpäivä.. Niin sit rupee maanantaina valittaan kun joutuu 20 minsaa istuun ja odottaan Kelassa... Ihan oikeesti? Musta niin tuntuu et O ei tajua et se elää nyt parisuhteessa, se ei oo enää sinkku eikä kaikkea voi tehdä niinkuin sitä ihteä huvittais, vaan munkin elämä on nyt tässä ja se joutuu joustaan ja muuttaan tapojaan meidän yhteiselon mukaan. Mutta tää ei oo vissiin O'lle auennut.. Mä en ymmärrä, miksi tämä parisuhde on näin vitun vaikee? Aikasemmissa suhteissa on kuitenkin ollut se joku tarkka kipukohta, joka on hiertänyt.. Tässä suhteessa ei hierrä kuin.. O? Onko tässä mitään järkeä???

Mökkeytymistä

Mua ei huvita lähteä mihinkään, eikä tehdä mitään. Haluaisin vain viettää päivät kotona peittoon kääriytyneenä, katsoa telkkaria ja istua naamakirjassa. Kauppaankin meneminen tuntuu niin vaikealta. Enkö voisi vain linnottautua tänne hetkeksi, palata normielämään sitten joskus? Kävin tossa joku päivä, olikohan lauantai tai sunnuntai, en enää edes muista, siskon luona. Sinnekkin lähteminen oli niiiin vaikeaa, sitä vain istu ja jumitti koneella ja katto kelloa, että pitäis pukea ja mennä. Kyllähän se siitä sitten, kun saa aikaseksi ja pukee ja lähtee ja menee portaat alas. Ja toki oli mukavaa olla siskon luona, sain lisää väriä tukkaani ja latvojakin sisko leikkas. Mutta silti, kun ei vain tahtois poistua täältä neljän seinän sisältä mihinkään. Nytkin mun pitäis mennä viemään Kelaan mun viimenen palkkalaskelma kirjastolta, mutta tuntuu niin vaikealta kun tietää että sielä joutuu istuun ja jonottaan ikuisuuden. Työkkäriin sain sentään soitettua, kun sielä ois ollut työnhakuinfo 4. pvä johon mun ois pitänyt osallistua, ja kerroin että enpä osallistunut, mitäs nyt.. Eiköhän se "mun" virkailija sieltä joskus soita..

B soitteli eilen ja kertoi ongelmistaan. Tuntui niin pahalta, kun olisin halunnut sanoa että minä hyppään heti junaan ja bussiin ja ties mihin ja tulen sinne niin voidaan jutella, mutta kun ajatuskin moisesta "seikkailusta" (en ole siis aikaisemmin mennyt paikallisilla B'n luo) pelotti ja tuntui mahdottomalta. Taksi taas maksaa sen verran, että siihen ei kyllä tällä hetkellä ole varaa, kun ei ole tietoa tuleeko Kelasta mitään tukia ja noi hautajaisetkin vie jonkun verran rahaa.. B tuli taksilla tänne ja mentiin tohon lähibaariin, missä en oo aikasemmin ollut. Istuttiin ja juteltiin tunnin verran sielä, mut pilkku tuli jo 11.30, niin siirryttiin sitten taksilla Tiksiin Hertakseen. Istuttiin ja kuunneltiin karaokea reilun tunnin verran. Siinä joku mies veti herneen nenään mun paidasta jossa lukee "ei eläinkokeille, käyttäkää kristittyjä". Joo, onhan se vähän provosoiva paita, myönnetään. Mut mulla se nyt pohjautuu enemmän siihen, että vastustan eläinkokeita, kuin siihen että en pidä kristityistä. Kuitenkin se mies sanoo mulle, että hei tyttö, mä olen kristitty. Mä vastaan että ok, ole vaan, minä en. Siitäkös se suuttuu ja toteaa mulle että mene sinä vaan lutkuttamaan tissiä senkin lesbo! Eh, koska mä en kuulu kirkkoon, mä olen lesbo? Okei... Ja jos sä oot kristitty, niin mitä sä teet baarissa tuoppi kädessä...? Noh, oli miten oli, B vähän hermostuu sille ja rupee selittään että se ei oo mikään lesbo, se on nytkin ollut puolitoistavuotta parisuhteessa MIEHEN kanssa. Onneksi se mies poistuu sitten johonkin eikä tule enää uudestaan avautumaan. Toisaalta, ois ollut jännä nähdä miten kovasti B ois ruvennut riekkumaan ;)

B'n työnantaja tulee sit hakeen meidät ja heittää mut ensin kotiin, koska enhän mä osaa kävellä Tiksistä tänne yksin, kun oon aina O'n vanavedessä vaan seilannut. Tipaton jatkui edelleen, B tarjos mulle batteryn ja kaakaon. Ei tehnyt kyllä yhtään mieli mitään muuta. Eipä ole kyllä hetkeen tullut oltua selvinpäin baarissa, onhan se meno vähän huvittavaa, varsinkin maanantaipäivänä. Oon kuitenkin iloinen, että B tuli ja lähdettiin, niin päästiin molemmat seiniemme sisältä edes hetkeksi ulkomaailmaan.

Lepää rauhassa, Äiti

Olipa semmonen vuodenvaihde ettei ikinä, eikä tule koskaan enää olemaankaan. Mentiin lauantaina O'n työkaveriporukalla jonkun niiden entisen työkaverin luo pippaloihin Espooseen. Pippalot oli aika tylsät, porukka oli selvästi jakautunut "meihin" ja "noihin". Muutaman tunnin siinä ehdin istumaan ja juomaan pari. Käyn käsilaukusta hakemassa ties mitä ja huomaan et sisko on  yrittänyt pari kertaa soittaa. Soitan sitten hänelle ja sisko kertoo että äiti on joutunut sairaalaan. Aivot pysähtyy ihan täysin, sairaalaan? Eihän se oo ikinä sairaalassa! Lopetan puhelun siskon kanssa ja meen nykimään O'n (itseasiassa potkasin sitä hiljaa olkapäähän, kun ei se kuullut kun kutsuin sitä nimeltä, enkä päässyt lähemmäs et oisin yltänyt kädellä tönäseen) että se tulee mun kanssa ja kerron sille asiasta. Siinä sitten itken ja päivittelen. O kysyy josko haluan että lähdetään, mut olin ensin että kyllä tää tästä, jäädään vaan. Siinä sitten soittelen veljien (2 kpl) kanssa kans ja odotellaan tietoja. Päätetään sit kuitenkin O'n kanssa lähteä, kun ei mun itkulle näy loppua. N ja Si tulee siinä kanssa kyselemään, että mikä meillä on, kun ollaan siellä keskenämme. Kerrotaan niille asiasta ja ne yrittävät kovasti sanoa, että ei se varmasti ole mitään vakavaa. Just kun ollaan siinä O'n kanssa kaivelemassa takkeja päälle, kun mun vanhempi veli soittaa ja sanoo, että lääkäri oli sanonut että äidillä on iso verisuoni puhjennut päästä, ei tule selviämään. Mä rupeen itkeen melko hysteerisesti ja veli juttelee sitten O'n kanssa puhelimessa vähän tarkemmin. Veli vannottaa O'ta katsomaan mun perään, että en oo hyppäämässä junan alle tai mitään ja kun O antaa mulle puhelimen takasin niin veli vielä mua vannottaa, että älä tee mitään typerää. Ihanaa kun mun veljillä on näin suuri luotto muhun, jos mä en oo aikasemminkaan ollut itsetuhonen, niin miksi aloittaisin nyt...?

Lähdetään siinä sitten O'n kanssa bussille ja soittelen siinä B'lle, joka oli töissä jos hän sattuis olemaan lähistöllä, ni saatais nopeampi  kyyti kotiin, mut B tais olla Hesassa silloin. Kerroin B'lle että äiti on joutunut sairaalaan ja tulee kuolemaan. B'n kanssa kuitenkin tunnettu jotain 15 vuotta ja hän on ollut paljon äitin kanssa tekemisissä vuosien myötä. Oli varmasti B'llä kiva jatkaa työntekoa kun pudotan sille tommosen pommin. Mutta sitähän varten bestikset on olemassa, niille kerrotaan murheet. Jokatapauksessa,  ollaan itseasiassa O'n kanssa bussissa matkalla Espoosta Helsinkiin kun vuosi vaihtuu. Soittelen siinä vielä siskon kanssa, että lähdetäänkö me sunnuntaina ajelemaan sitten Pohjanmaalle kattomaan äitiä.  Käydään siinä sitten pitsalla ja suunnataan junalla kotiin. Ollaan joskus kahden aikaan kotosalla ja mä istun ja itken O'n sylissä ja silittelen kissoja, muistellen kuinka paljon äiti tykkäs niistä, kun ne joskus oli sielä hoidossa. Yö menee aikalailla valvoessa ja sisko soittelee aamulla, että lähdetäänkö me ajeleen, vai mitä tehdään. Laitan siinä L'lle viestiä, voisko hän ottaa kissat joksikin aikaa ja sisko saa lapset niiden isälle hoitoon. O oli jo yöllä soittanut pomolleen ja kysynyt vapaata, jota O sai sitten heti koko viikon. Koska O'n oli tarkotus muutenkin olla tammikuussa enemmän vapaalla kun sillä on joku +50 lomapäivää käyttämättä.. B'n kihlattu tulee hakemaan kissat ja vie ne L'n luokse, koska itse en ehtinyt lähteä mukaan, se ois kuitenkin tunnin verran kestänyt se keikka. Pakkaan jotain reppuun ja sisko tulee hakemaan. Lähdetään ajeleen Pohjanmaalle, pysähdytään pari kertaa matkalla ja ollaan joskus kuuden aikaan Seinäjoella sairaalassa.

Veljet on tullut sinne jo vähän aikasemmin, vanhempi veli asuu Vaasassa ja toinen veli sattui olemaan perheineen sielä uutta vuotta vaihtamassa, niin heillä oli hieman lyhyempi matka. Ollaan siskon kanssa itkeätihrusteltu koko automatka ja perille päästyä tietenkin alkaa kunnon itkeminen. Mennään katsomaan äitiä tehostetun valvonnan osastolle (?). Äiti on kytketty hengityskoneeseen, kun omat keuhot ei enää toimineet. Lääkäri tulee siinä sitten puhumaan ja kertoo että äiti on todettu aivokuolleeksi 1.1.2012 klo 16.15. Sovitaan elinsiirtoleikkauksesta ym, en todellakaan muista mitä kaikkea se lääkäri siinä puhui. Pari tuntia istutaan sielä, äiti näyttää ihan siltä, että se nukkuis. Ainoa mistä tiesi, että ei ole kyse unesta on se, kun äiti ei kuorsannut. Lähdetään siinä sit ajeleen Härmään, minä ja O yövytään äidin kämpillä ja sisko menee ex-anoppinsa luokse. Taas sohvalla itkuparku O'n kainalossa ja loppuilta katotaan telkkaria.

Maanataina mennään siskon, O'n ja siskon ex-anopin kanssa hautaustoimistoon, valitaan siskon kanssa arkku ja uurna ja sovitaan järjestelyistä. Sitten mennään siskon ja O'n kanssa käymään POPissa ja Nordeassa, joissa äidillä oli tilit ja lainat, että saadaan ne lainanlyhennykset pysäytettyä jne. Puoli neljän aikaan äiti tuodaan sitten kappeliin, ja kokonnutaan sinne vielä laulamaan virsi, mun laulamisesta ei tullut kyllä yhtään mitään. Se hautaustoimiston mies kysyy vielä, et halutaanko että avataan arkku, että saadaan katsoa äitiä vielä viimeisen kerran. Joten viimeinen vilkaisu arkkuun sielä. Mennään sen jälkeen äidin kämpille ja käydään siskon ja veljien kanssa vähän läpi, et mitä kaikkea sielä on, mitä kukin haluaa pitää ja mitä laitetaan sit kierrätyskeskukseen/roskiin. Jäädään O'n kanssa sinne taas yöksi, tuijotellaan ilta telkkaria/hengataan koneella. Tiistaiaamuna tulee välittäjä katsomaan sitä asuntoa, ja esittämään hinta-arvioita. Sen jälkeen käydään vielä äidin avokin luona vähän juttelemassa ja kahtomassa mikä sielä on vointi. Sitten ajellaan takas Vantaalle. Torstaina sitten taas takaisin, hautajaiset on perjantaina, 13. päivä. Sopii äidin hautajaispäiväksi kyllä mainiosti, oli hän sen verran erikoinen.

Vaikka tässä onkin nyt tullut itkettyä silmiä päästään päivätolkulla, ja alkaa hitaasti ymmärtämään, mitä on tapahtunut, niin on tämä silti ihan hirveää. Ja kuitenkin, me ei edes oltu  mitenkään superläheisiä äidin kanssa, mä oon aina ollut katkera "paskasta" elämästäni äidille. En halua edes ajatella, kuinka kauheaa tämä olisi, jos oltais oltu tosiläheisiä. Edellisen kerran taisin äitiä nähdä kesällä, kun käytiin O'n kanssa sielä esittäytymässä. Että onhan se hyvä, että O ehti edes kerran näkemään mun äidin. Soiteltiin kuitenkin tuossa kun valmistuin/meillä oli muutto, että onneksi siitä ei kuitenkaan ole kuukausia, niinkuin joskus meni puheluiden välillä. Eniten tässä harmittaa se, kun ei tullut mitään "ennakkovaroitusta" tästä, äiti ei tosiaan ole ollut mun elinaikana sairaalassa kuin joskus kun mä olin ihan pieni, kun hän oli joutunut melko pahaan auto-onnettomuuteen. Mä oon ollut niin pieni, että ei mulla oo siitä kyllä mitään muistikuvia edes. Mielummin ois jonkun pikkusairaalareissun ottanut ensin, että olis oikeesti voinut ruveta valmistautumaan tähän ajatukseen. Vaikka äiti ite haluskin lähteä juuri näin, äkkirykäyksellä, mutta mulle ainakin tämä tuntuu pahalta tavalta. Tosin, parempi näin kuin kitua vuositolkulla laitteissa, mutta silti.. edes jotain?

Onneksi mulla kuitenkin on O, sisko&veljet, B ja muut kaverit. Ilman O'ta tuo reissu olisi kyllä ollut ihan hirveä, en halua edes ajatella mimmoista olisi ollut ilman. Mutta silti, tässä sitä ollaan.. 28-wee ja orpo. Tai noh, onhan mun "isä" elossa, kun ei ainakaan ole tullut ilmoitusta, että olisi kuollut (on mut kuitenkin virallisesti lapsekseen tunnustanut ja mulla on perimisoikeus). Vaikka kyllähän sitä tietää, että näinpäin sen kuuluu mennä, vanhemmat lähtee ensin ja lapset jää suremaan. Silti, olisin mielellään pitänyt äitini vielä muutaman vuoden, vaikka hän kuinka rasittava olikin. Mutta minkäs teet, näin kävi ja tällä mennään.