Tänään on tullut mietittyä koko aamu/päivä, miksi olen optimisti? No okei, ehkä enemmänkin optimistiin taipuva realisti.. Ottaen huomioon mitä kaikkea paskaa elämä on mun niskaan syytänyt, niin miksi en ole vieläkään lannistunut? Miksi jaksan edelleen uskoa siihen "parempaan huomiseen"? Kaikesta, mitä elämä on eteen viskannut, oon kiivennyt yli ja jatkanut sitkeesti eteenpäin.
Yläasteella ollessani kaksi parhainta ystävääni aloitti viiltelemisen. Minä en kuitenkaan lähtenyt mukaan siihen puuhaan. Vaikka kuinka oli paha olo, niin silti se kaikki tuli vaan pidettyä sisällä. Purin sitä pahaa oloani lähinnä ystävieni kanssa puhumalla ja musiikkia kuuntelemalla. Sekin varmasti auttoi, että muutin 16-vuotiaana pois kotoa ja siitä pienestä kunnasta, pois kaikesta siitä paskasta mitä oli koko lapsuuden/nuoruuden sielä kestänyt. Uudessa koulussa ja asuntolassa tutustuin nopeasti uuteen kaveriporukkaan. On muuten jännä, että kaikesta koulukiusaamisesta huolimatta musta ei ole tullut arkaa ihmistä. Päinvastoin, oon hyvinkin sosiaalinen ja tutustun kohtalaisen helposti uusiin ihmisiin ja tulen monenlaisten ihmisten kanssa toimeen. Ehkä se ääni, joka hoki päässäni, että nuo eivät tiedä mistään mitään eivätkä ole oikeassa, kun koulunkäytävillä tms kiusaajat huuteli mukavuuksiaan, oli tarpeeksi vahva enkä koskaan suostunut uskomaan yhtäkään syytöstä joita he esittivät ja itsetuntoni pysyi ehjänä vaikka he yrittivät sitä kuinka polkea ja hajottaa. Samalla kasvatin myös jonkinlaisen kuoren muiden mielipiteitä vastaan, en ole ikinä suuremmin välittänyt mitä muut ajattelevat teoistani/elämästäni, pääasia että olen itse elämääni ja tekoihini tyytyväinen. Kun tapaan uuden ihmisen, en mieti sen kummemmin mitä hän ajattelee minusta, mitä voin puhua tms, vaan hölötän mitä sylki suuhun tuo. Toinen on tykätäkseen tai vihatakseen, turhaan mä yritän olla jotain mitä en ole, parempi olla aito alusta asti, koska olen teinivuosien jälkeen saanut tarpeeksi roolin vetämisestä.
Vaikka tuossa nyt pari vuotta elämästä kuluikin masennuksen kanssa taistellessa, niin silloinkaan mulla ei missään vaiheessa ollut sellainen olo, ettenkö jaksaisi ja tahtoisi nähdä sitä seuraavaa päivää. Lähinnä se oli sitä, että ei ollut voimia elää sitä arkea. Yhden ainoan kerran olen vakavissani miettinyt itsemurhaa ja silloin olisin todennäköisesti sitä yrittänytkin, jos keinona ois ollut muutakin kuin tylsät veitset mökin keittiössä. Mutta olosuhteiden pakosta se ajatus jäi toteuttamatta. Luonnollisesti olen tänäpäivänä siitä hyvinkin onnellinen.
Ei tämä kyllä auta mua ymmärtämään miksi olen optimistinen ihminen, mutta toisaalta, onko sillä syyllä edes mitään väliä? Loppujen lopuksi olen kuitenkin tyytyväinen siihen kuka olen ja elämäni on suhteellisen järjestyksessä. Okei, koulu on pikkiriikkinen murheenkryyni, mutta muuten kaikki on ok. Huomenna saadaan vihdoin kihlasormuksetkin, mikäli O ehtii hakemaan ne ennen/jälkeen töiden tai ruokkiksellaan. Eihän siihen olekkaan mennyt kuin kuus ja puoli viikkoa! Jos kihlasormusten kanssa on tämmönen sompaaminen, niin mitenköhän meidän vihkisormusten kanssa menee.. kestää kuus ja puoli vuotta saada ne? Toivottavasti ei sentään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti