Huh huijaa kun aika on taas rientänyt kovasti, tuntuu että en mitään tee enkä mihinkään ehdi ja päivät vaan katoaa kalenterista.. Noh, semmosta se on, kesä! Sain taas koko vlopun möllötellä rauhassa kotosalla. Kämppis lähti lauantaina mikroskooppiselle lomalle Helsinkiin kaverinsa kanssa, niin sain olla reilun vuorokauden yksin kotosalla ja hoitaa lemmikkejä. Kämppis onnistui tänään törmäämään kihlattuuni Helsingissä kun hän oli pitämässä ruokkistaan.. Kämppis oli ollut että "mitä sä täällä teet?" vaikka kihlattu kuitenkin asuu Vantaalla ja käy Helsingissä töissä ja kämppis asuu 300 km päässä Helsingistä, niin eiköhän se kysymys kuulu kuitenkin että mitä kämppikseni siälä teki, eikä että mitä kihlattuni sielä teki :P
Pitäis varmaan vähän jotenkin helpottaa tätä tapaa, jolla kirjoitan täällä läheisistä ihmisistäni... Annan heille siis kirjainkoodit, joissa varmasti menen itsekkin jossain vaiheessa sekaisin, mutta ei se ole niin justiinsa. Kihlattuni olkoon O, kämppikseni K, sielunsiskoni H ja exkihlattuni S. Joudun ehkä monimutkaistamaan nimityksiä sitä mukaan kun blogiin tulee lisää juttuja läheisistä ihmisistäni, mutta aloitetaan nyt tällä.
Keskusteltiin justiin O'n kanssa mesessä mun järjestelmällisyydestä. Lapsuuteni takia (alkoholistiäiti, "isä" lähti lätkimään kun kuuli että olen tulossa, koulukiusausta ym ym josta kerron ehkä joskus enemmän) olen näin aikuisiällä melko tarkka siitä että asiat ovat järjestyksessä ja paikoillaan. Koska lapsena mulla ei ollut mitään keinoja itse vaikuttaa siihen kaaokseen missä elin, niin se on kyllä suuresti vaikuttanut omaan järjestyksenkaipuuseeni. Esim. tiskikaapissa astioiden pitää olla niiden omilla paikoilla. En nyt tarkoita että kattelisin viivoittimella joka tavaran kotonani että ne ovat suorassa tms. Mutta kuitenkin tietyt asiat pitää olla kohdillaan että tunnen elämäni olevan hallinnassani. Muutenkin olen melko voimakastahtoinen ihminen ja haluan että asiat menevät niinkuin minä sanon, koska muuten menetän kontrollin ja kaipa sielä alitajunnassa siintää pelko että joudun takaisin siihen lapsuuteni kaaokseen. Ja vaikka tiedän järjellä, miksi toimin miten toimin tilanteissa, niin silti välillä toivon että osaisin vain antaa asioiden olla ja mennä muiden pillin mukaan, mutta se on niin kovin vaikeaa. Onneksi tilanne ei kuitenkaan niin paha ole, ettenkö osaisi ja pystyisi "heittäytymään" asioihin lyhyellä varoitusajalla. Olisi kauheaa jos kaikkien pitäisi ilmoittaa mulle esim. viikkoa etukäteen jos ovat suunniteleet tekeväni kanssani jotain, jotta osaisin varautua siihen ja olisin valmis. Paljon kivempi kun esim. tänään K soitti junasta et mentäiskö käymään Rollsissa tai jossain syömässä. En osaa kuvitellakaan, miten vaikeaa on kun elämä on sellaista, ettei pystyisi edes noin yksinkertaiseen asiaan sanomaan että joo, mennään vaan, vaan kaikki pitäisi tietää ja suunnitella tarkasti etukäteen.
Toisaalta, onhan se todella hyvä asia että olen oppinut äitini virheistä ja osaan pitää elämästäni ja varsinkin raha-asioistani huolta, enkä vaan viipota pää pilvissä elämääni eteenpäin ja kuvittele ettei mistään tarvitse ottaa vastuuta tai ettei teoilla ole mitään jälkiseuraamuksia. Tai että elämä on vain tämä päivä. Onhan se hyvä elää hetkessä, mutta täytyy muistaa että elämä on muutakin. En pysty ymmärtämään ihmisiä, jotka ei saa palkkaansa riittämään sitä kuukautta. Oikeasti, miten vaikeaa se voi muka olla? Okei, sä saat palkan, sulla on paljon rahaa.. mutta sen pitää riittää sen n. 30 päivää ja sillä pitää maksaa vuokra ym laskut.. Ei se voi olla niin vaikeaa! Tekee sitten itselleen vaikka jonkun viikkobudjetin tai jotain.. mutta että pitää heti hummata kaikki ja loppukuu syödä kynsiään? En vain ymmärrä. Eikä ole kyse siitä että mulla ois niin paljon rahaa käytettävissä, etten olisi tottunut säännöstelemään... Opiskelijahan on Suomessa tunnetusti se rikkain kansalainen.. Vuokran, puhelin ja nettilaskun (n.30 €) jälkeen mulle jää käteen opintotuesta n. 180 euroa. Sillä elää kuukauden (varsinkin kun on kasvissyöjä :P) kun on pakko. Onneksi olen viimeisen vuoden verran saanut tehdä noita lauantaitöitä (4h/vko) jotka sitten tuplaa tulot niin on varaa käydä O'n luona silloin tällöin, pelkän opintotuen voimilla ei kyllä matkustelisi.. Sitten pitäisi turvautua opintolainaan jo. Sitä olen tähän mennessä ottanut vajaa 1600 euroa, joka on melkoisen hieno saavutus kyllä :) En halua edes ajatella minkämoinen summa lainaa odottelisi jos olisin nostanut sitä joka kuukausi sen mitä irti saa..
Huomenna alkaa sitten viimeinen kesätyöviikko. Pomo palaa lomaltaan ja tunnelma kirjastossa kiristyy. Onneksi en ole tuolla vakituisessa työssä. Vaikka se ihana paikka onkin ja henkilökunta (pomoa lukuunottamatta) mukavaa niin juuri tuo yksi ristiriitainen ihminen vaikuttaa niin paljon paikan henkeen ja viihtyvyyteen että olen tyytyväinen että olen siellä vain silloin tällöin. Kunpa hän nyt vihdoin saisi jonkun muun työpaikan (hakee koko ajan jotain kaupungin/kunnanjohtajien virkoja ympäri Suomea) ja tuonne saataisiin vihdoin ja viimein kunnollinen pomo. Koko sen ajan, mitä mä olen tuolla ollut (ensikosketukseni oli harjoittelu jonka suoritin 08-syksyllä, siitä lähtien ollut kesätöitä, lauantaitöitä tms tuurauksia) sielä on ollut melkoisen huonoja pomoja.. kaikki kaksi kappaletta :P Mutta kuitenkin, on niin ikävää niiden vakituisten työntekijöiden puolesta kun tietää että töihin meneminen ja siellä oleminen on vastenmielistä. Tai en nyt tiedä onko se vastenmielistä, mutta hankalaa kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti